tiistai 6. joulukuuta 2016

Viskisiepon elämästä

Mietin usein onko minusta tullut hiukan snobi, erityisesti mitä tulee viskistä puhetta. En tosin ole vielä niin snobi että jaksaisin besserwisser-tyyliin olla esittelemässä viskitietämystäni, joka on edelleen hyvin ohut. Mutta jotain lievää nenänvartta pitkin katselua on valitettavasti tullut käytökseeni.

Se ilmenee silloin kun jossain tavallisessa kaveriporukassa joku kertoo ottavansa hyvän viskihuikan. Hän hakee sen ja maistelee antaumuksella ja kertoo meille kaikille paikalla oleville kuinka mahtavan makuelämyksen hän on juuri saanut. Sitten hän kenties kertoo kuinka on aikoinaan aloittanut viskimaistelun ja lopuksi paljastaa juuri maisteneensa mahtavan makuista bourbonia (ei väliä merkillä).

Tässä vaiheessa minun sieppouteni nostaa päätään ja minulle tulee suunnaton tarve valistaa kuinka "väärässä" kaveri onkaan. Eihän nyt tavallinen bourbon vedä vertoja pitkään kypsytetylle mallastisleelle, jonka tuoksu, väri, maku, jälkimaku, aivoja ravisteleva suunnaton sinfonia voi aiheuttaa.
Hetkellisesti minulle tulee tunne kuinka vähän voi joku toinen ihminen tietää viskistä ja pitäisikö minun puritaanisesti valistaa kaikkia läsnäolevia mallasviskin taivaasta (tai helvetistä jos eksyy liian pitkälle).

Sitten taas muistan että mistäs minä itse sen viskinmaistelun aloitin? No bourbonista tietenkin! Luin nuorempana Jerry Cotton-lehtiä aivan liukuhihnalta ja mitäs Jerry, Phil ja vanha Neville joivatkaan? Bourbonia nimeltään Four Roses. Ja kun olin riittävän vanha pääsemään baariin, niin ensimmäisenä olin tietysti tuota viskiä tilaamassa ja juomassa.

Minulla on viharakkaus-suhde puritaaneihin (niin uskonnollisiin kuin kaikkiin muihinkin), he edustavat minulle kaikkea sitä mitä minä en ole ja mitä minä välillä olen. Tässä yhteydessä tarkoitan puritaaneilla niitä viski-ihmisiä jotka ovat henkeen ja vereen sitä mieltä, ettei skotlantilaisen kahdesti tislatun mallasviskin voittanutta ole. Ja kaikki muut jotka jotain muuta viskiä nauttivat ovat aina väärässä eikä heidän mielipiteillään ole väliä.

Juuri se tekee puritaanisista ihmisistä niin ihailtavia (minun mielipide). He ovat aina oikeassa, he elävät juuri siinä luulossa etteivät muut tiedä paremmasta, vaan vain heillä on avain onneen ja viskitaivaaseen. Sellainen ihminen minäkin haluan olla. Minulla pitää olla avain. Mutta voiko aina olla oikeassa?

Viskin suhteen ei, minun mielestäni. Loppujen lopuksi kyse on makuasioista. Valitettavasti vain aina löytyy niitä ihmisiä jotka katsovat oikeudekseen, ja mikä pahinta, pyhäksi velvollisuudekseen, valistaa muita viskin kuluttajia asiansa oikeudesta. Ja mikä pahinta, oman makuaistinsa täydellisestä virheettömyydestä. He ovat ihmisiä jotka tuhahtelevat ja naureskelevat kun joku kertoo pitävänsä Uuden Maailman viskien mausta. Minkä kuvan he siis itsestään antavat? No hemmetti, snobin.

Eli mihin siis pääsin? Minä olen snobi ja minä olen puritaani, mitä viskiin ilmeisesti tulee, mutta en halua olla. Mutta minulla on mahdollisuus valita. Otanko sen valistajan ja julistajan roolin ja samalla kerron lapsuudesta asti tuntemalleni ystävälle kuinka väärässä hän onkaan ollut, koko elämänsä ajan tai siis sen ajan kun on viskiä maistellut?
Vai ostanko jonkun hyvän mallasviskitisleen, tarjoan sen kaverilleni ja kerron kuinka mukavaa onkaan nähdä pitkästä aikaa?

Eli ehkä minulla ei vielä ole pelättävää, sen snobismin suhteen. ;)