perjantai 29. joulukuuta 2017
maanantai 2. lokakuuta 2017
torstai 10. elokuuta 2017
Urheilun ja uisgen yhdistäminen
Meidät suomalaiset tunnetaan monista, oudoista, urheilulajeista. Meillä kannetaan eukkoa, otetaan löylyä, potkitaan suolla palloa ja lyödään suolla lentopalloa. Pesäpalloa ei juuri muualla tunneta eikä harrasteta, sekä monia muita lajeja joiden harrastajat ovat oma omituinen joukkonsa. Viskiharrastus ei valitettavasti, vielä, ole urheilua vaikka välillä tuntuu siltä että se vasta kovaa urheilua onkin kun jaksaa istua tuntitolkulla lasin ääressä. Ja paikat on aamulla välillä niin kipeänä ettei meinaa sängystä ylös päästä. Ja jos pääseekin niin heti haluaa sänkyyn takaisin, kolottaa ja väsyttää niin paljon.
Ilmeisesti Skotit ovat myös oma omituinen urheiluhullu kansa. Ylämaan kisat olivat minulle, ja varmaan monelle muullekin, hiukan outo tapahtuma. Viskotaan ja heitetään painoja, moukareita, heinäpaaleja, tukkia, kiviä, kuulia ja ties mitä muuta. Kiltti päällä tietenkin, eihän sitä voisi muuten kutsua Ylämaan kisoiksi. Kyseessä on yllättävän kovia lajeja, sillä en muista milloinkaan muulloin missään urheilukisoissa heitetyn 25 kilon painoista painoa ja kuinka pitkälle sen saa lentämään. Joidenkin historia tietojen mukaan erilaisia Ylämaan kisoja on järjestetty jo 1000- luvulta alkaen, mutta virallisesti kisoja on pidetty viimeiset 200 vuotta. Kisat ovat siitä merkityksellisiä että niitä käyvät seuraamassa myös Ison-Britannian kuninkaalliset.
No, pari viikkoa sitten parvi Sieppoja kokoontui Timon pellolle harrastamaan Ylämaan kisoja, pelon sekaisin tuntein tietysti. Timo oli etukäteen valmentanut osanottajia eli lähettänyt videoita oikeista Ylämaan kisoista, ja täytyy sanoa että pahalta tuntui, etukäteen.
Paikan päällä sitten isäntä selvitti meille lajit, hiukan Siepoille sovitettuina versioina, eikä onneksi painot olleet samaa luokkaa kuin oikeissa kisoissa. Toki Timolla oli 25kg paino, jolla sai kokeilla saako sen omia varpaita pidemmälle heitettyä. No sai, nippanappa....... Hämmentävä kokemus pyöriä ympyrää kädessään 25kg paino, joka tuntuu a)repivän käden olkapäästä irti, b)yrittää siirtää sinut jonnekin muualle koko alueelta.
En aio kertoa sen enempää kuka voitti minkä lajin mutta mainitsen kuitenkin lajit jotka olivat harrasteemme kohteena.
Eli aloitimme kiven työnnöllä joka oli luonnollisesti miehillä painavampi kuin naisille.
Seuraavana lajina oli heinäpaalin heitto, heinähankoa käyttäen tietenkin (skotit viskovat kuulemma talikolla), ja meillä heinä oli laitettu juuttisäkkiin, käytön kannalta helpompi eikä paali mene rikki. Kolmantena pyörimme ympyrää paino kädessä ja yritimme saada sen heittosektoriin, naisilla oli hiukan kevyempi paino.
Neljäntenä viskoimme Timon metallivartista lekaa ja tässä lajissa jalkojen tulee pysyä paikoillaan, eli jalat liikkumatta.
Viimeisenä lajina oli sitten se tukin "tossaus". Siinä siis idea on saada tukki pyörähtämään pituussuunnassa ympäri niin että lopputulos on lähellä klo 12:ta tai siis se voittaa joka saa tukin kello 12:ta. Timo piirsi peltoon linjan johon sitten tähdättiin. Naisille lyhensimme puuta 40cm niin se oli helpommin käsiteltävissä.
En tiedä oikeissa kisoissa mutta mehän tietenkin lajien välillä (ja ennen kuin mentiin kisapaikalle) otimme pienet dram:t uisgea että jaksaa urheilla. Ja oli meillä muutakin juomaa. Tiukkojen kisojen jälkeen siirryimme saunaan ja sitten syömään ja mukavaa oli. Seuraavana vuotena toivoisin vielä enemmän urheilijoita mukaan että saadaan oikein mukavat kisat aikaiseksi.
Koko hommassa parasta oli jälleen se mukava seura missä harrastimme toimintaa... ja uisgen nautintaa. Ei meistä varmaan kukaan ottanut lajeja täysin tosissaan mutta kyllä silti oli näkyvissä vakavia ilmeitä suoritusten välillä. Täytyy sanoa että itsekin sillä hetkellä kun oli kiinni missä tahansa välineessä alkoi miettiä hurjia mielikuvia minne se väline nyt lentää, ja voi sitä pettymyksen karvasta kalkkia kun tulos oli huonompi kuin kärkitulos.
Mutta ensi vuonna ehdottomasti uudestaan, tämä homma sopii meille Siepoille kuin nakutettu.
Niin kuin uisge lasi nenän alle......
Ilmeisesti Skotit ovat myös oma omituinen urheiluhullu kansa. Ylämaan kisat olivat minulle, ja varmaan monelle muullekin, hiukan outo tapahtuma. Viskotaan ja heitetään painoja, moukareita, heinäpaaleja, tukkia, kiviä, kuulia ja ties mitä muuta. Kiltti päällä tietenkin, eihän sitä voisi muuten kutsua Ylämaan kisoiksi. Kyseessä on yllättävän kovia lajeja, sillä en muista milloinkaan muulloin missään urheilukisoissa heitetyn 25 kilon painoista painoa ja kuinka pitkälle sen saa lentämään. Joidenkin historia tietojen mukaan erilaisia Ylämaan kisoja on järjestetty jo 1000- luvulta alkaen, mutta virallisesti kisoja on pidetty viimeiset 200 vuotta. Kisat ovat siitä merkityksellisiä että niitä käyvät seuraamassa myös Ison-Britannian kuninkaalliset.
No, pari viikkoa sitten parvi Sieppoja kokoontui Timon pellolle harrastamaan Ylämaan kisoja, pelon sekaisin tuntein tietysti. Timo oli etukäteen valmentanut osanottajia eli lähettänyt videoita oikeista Ylämaan kisoista, ja täytyy sanoa että pahalta tuntui, etukäteen.
Paikan päällä sitten isäntä selvitti meille lajit, hiukan Siepoille sovitettuina versioina, eikä onneksi painot olleet samaa luokkaa kuin oikeissa kisoissa. Toki Timolla oli 25kg paino, jolla sai kokeilla saako sen omia varpaita pidemmälle heitettyä. No sai, nippanappa....... Hämmentävä kokemus pyöriä ympyrää kädessään 25kg paino, joka tuntuu a)repivän käden olkapäästä irti, b)yrittää siirtää sinut jonnekin muualle koko alueelta.
En aio kertoa sen enempää kuka voitti minkä lajin mutta mainitsen kuitenkin lajit jotka olivat harrasteemme kohteena.
Eli aloitimme kiven työnnöllä joka oli luonnollisesti miehillä painavampi kuin naisille.
Seuraavana lajina oli heinäpaalin heitto, heinähankoa käyttäen tietenkin (skotit viskovat kuulemma talikolla), ja meillä heinä oli laitettu juuttisäkkiin, käytön kannalta helpompi eikä paali mene rikki. Kolmantena pyörimme ympyrää paino kädessä ja yritimme saada sen heittosektoriin, naisilla oli hiukan kevyempi paino.
Neljäntenä viskoimme Timon metallivartista lekaa ja tässä lajissa jalkojen tulee pysyä paikoillaan, eli jalat liikkumatta.
Viimeisenä lajina oli sitten se tukin "tossaus". Siinä siis idea on saada tukki pyörähtämään pituussuunnassa ympäri niin että lopputulos on lähellä klo 12:ta tai siis se voittaa joka saa tukin kello 12:ta. Timo piirsi peltoon linjan johon sitten tähdättiin. Naisille lyhensimme puuta 40cm niin se oli helpommin käsiteltävissä.
En tiedä oikeissa kisoissa mutta mehän tietenkin lajien välillä (ja ennen kuin mentiin kisapaikalle) otimme pienet dram:t uisgea että jaksaa urheilla. Ja oli meillä muutakin juomaa. Tiukkojen kisojen jälkeen siirryimme saunaan ja sitten syömään ja mukavaa oli. Seuraavana vuotena toivoisin vielä enemmän urheilijoita mukaan että saadaan oikein mukavat kisat aikaiseksi.
Koko hommassa parasta oli jälleen se mukava seura missä harrastimme toimintaa... ja uisgen nautintaa. Ei meistä varmaan kukaan ottanut lajeja täysin tosissaan mutta kyllä silti oli näkyvissä vakavia ilmeitä suoritusten välillä. Täytyy sanoa että itsekin sillä hetkellä kun oli kiinni missä tahansa välineessä alkoi miettiä hurjia mielikuvia minne se väline nyt lentää, ja voi sitä pettymyksen karvasta kalkkia kun tulos oli huonompi kuin kärkitulos.
Mutta ensi vuonna ehdottomasti uudestaan, tämä homma sopii meille Siepoille kuin nakutettu.
Niin kuin uisge lasi nenän alle......
keskiviikko 21. kesäkuuta 2017
Sieppoparvi Saimaalla
Sieppoparvessa eläminen on siitä jännittävää, että hyvin usein pääsee mukaviin maisemiin tai paikkoihin, viettämään yhteistä aikaa mukavien, saman mielisten ystävien kanssa. Pääsee rentoutumaan, juomaan uisgea, saunomaan...... lepäämään arjesta.
Parvi pelmahti viime maanantaina Mikkelin satamassa Tornator I nimisen aluksen kannelle, mukana ruokaa ja juomaa, tietysti runsain mitoin, ja paljon seikkailumieltä. Tämä oli itseasiassa toinen kerta kun teimme kyseisen reissun ja taitaa vahvasti vaikuttaa siltä, että tapahtuma tulee saamaan jatkuvuutta myös tulevina vuosina. Eli voidaan jo nyt puhua perinteestä, jos sellaista sanaa haluaa käyttää.
Saunan jälkeen tietysti syömään ja maistelemaan lisää uisgea ja muita maittavia juomia. Samalla tulee keskusteltua, juteltua niitä näitä, eikä ne tarinat aina liity välttämättä itse pääasiaan, vaan sivutaan hyvin monenlaisia keskustelun aiheita, mutta hyvin harvoin politiikkaa. Ei kiistellä, vaan jokaisella on oikeus omaan mielipiteeseen ja kaikki kunnioittavat toisten ajatuksia. Itseasiassa ainoa asia joka aiheuttaa lievää "kitkaa" muutaman Siepon välillä, on ikuinen kysymys siitä mikä se mahtaa olla saarivaltakunnan paras jalkapallojoukkue......... Siitä tuskin tullaan pääsemään koskaan yhteisymmärrykseen......
Olemme olleet nyt kaksi kertaa risteilyllä ja allekirjoittanut on ollut grillin ääressä, ja huomannut erään seikan: laiva pahus ei ole koskaan oikein suorassa, eli joko rasvat/nesteet jota lihasta tulee, valuvat takareunasta/etureunasta/jostain reunasta aina jonnekin muualle, eivätkä tahdo pysyä parilalla. Samalla kokki paralla on kädessään grillipihdit, uisgelasi, ihan vieressä tölkki makoisaa olutta ja tietysti (kun kokkina ollaan) mukillinen punaviiniä. Ja samalla pitäisi yrittää saada nälkäinen Sieppoparvi ruokittua..... Eli älkää syyttäkö kokkia, sillä on käsillä aina paljon kaikkea tekemistä.
Parvi pelmahti viime maanantaina Mikkelin satamassa Tornator I nimisen aluksen kannelle, mukana ruokaa ja juomaa, tietysti runsain mitoin, ja paljon seikkailumieltä. Tämä oli itseasiassa toinen kerta kun teimme kyseisen reissun ja taitaa vahvasti vaikuttaa siltä, että tapahtuma tulee saamaan jatkuvuutta myös tulevina vuosina. Eli voidaan jo nyt puhua perinteestä, jos sellaista sanaa haluaa käyttää.
Saimaalla seilaaminen on kyllä mukavaa, kun aurinko paistaa, tuuli "hyväilee" mukavasti hiuksia ja lasillinen uisgea on kädessä valmiina arvioitavaksi, sopiiko se juuri tällä hetkellä ja tähän tilanteeseen. Ja ulkoilmassa, kuten aiemmassa kirjoituksessa totesin, uisge maistuu aivan erilaiselta kuin sisätiloissa oltaessa. Mutta ennen kaikkea se ympäristö ja kaikki ne ystävät ympärillä tekevät siitä hetkestä ainutlaatuisen. Tulee vahva tunne siitä että todella elää elämää, eikä vain katso sivusta muiden elämää.
Samalla voi tietenkin silmäillä Suomen luonnon kauneutta, ja Saimaa on kaunista katsella, varsinkin kun ei ole kiire minnekään, Tornator I menee omaa mukavaa vauhtiaan jalkojen alla eikä huolet paina. Aikamme seilattuamme pysähdytään mukavan pienen saaren kupeeseen ja sitten pääsee mukavasti saunomaan ja testaamaan pintaveden lämpötilaa (ne ketkä uskaltaa).
Olemme olleet nyt kaksi kertaa risteilyllä ja allekirjoittanut on ollut grillin ääressä, ja huomannut erään seikan: laiva pahus ei ole koskaan oikein suorassa, eli joko rasvat/nesteet jota lihasta tulee, valuvat takareunasta/etureunasta/jostain reunasta aina jonnekin muualle, eivätkä tahdo pysyä parilalla. Samalla kokki paralla on kädessään grillipihdit, uisgelasi, ihan vieressä tölkki makoisaa olutta ja tietysti (kun kokkina ollaan) mukillinen punaviiniä. Ja samalla pitäisi yrittää saada nälkäinen Sieppoparvi ruokittua..... Eli älkää syyttäkö kokkia, sillä on käsillä aina paljon kaikkea tekemistä.
Ulkoilmassa uisgen nautiskelu aiheuttaa myös erään pienen ongelman seuraavalle päivälle. Sitä tulee nautittua ihan (ehkä) liian paljon (voiko sitä koskaan nauttia liikaa?). Ja sen kyllä sitten maistaa suussa seuraavana aamuna vai pitäisikö sanoa sitten kun se hetki tulee jolloin se alkaa suussa maistua.
Mutta se on pieni vaiva siihen nähden kuinka mukavia nämä tapaamiset tai retket aina ovat. Järjestelyissä ja suunnittelussa menee aina oma aikansa, kuka tuo mitä, mitä uisgea pitäisi olla mukana, toivottavasti sää on hyvä, kutsujen lähettäminen hyvissä ajoin, kuinka moni lähtee mukaan.
Mutta kaikki se vaiva ja hälinä asian ympärillä on lopulta pientä siihen nähden mitä siitä tapahtumasta saa itselleen.
Pieni risteily Saimaalla ja samalla uisgen maistelu, kyllä se on sen kaiken vaivan arvoista.....
tiistai 9. toukokuuta 2017
Viskisieppona metsän keskellä
Uisge on siitä mukava aine että se ajaa välillä metsään. En nyt tarkoita aineen väärin käyttöä tässä tilanteessa, vaan mukavaa yhdessä oloa metsän keskellä, pientä purtavaa ja tietysti tisleitä jos minkälaisia.
Näin kävi meillekin viime sunnuntaina, että metsään mentiin ja toiset pääsivät sieltä ajoissa pois, toiset vähän myöhemmin, eikä kukaan ilmeisesti ole sinne jäänyt.
Suomalaisen metsän siimeksessä viski avautuu aivan eri tavalla kuin ravintolassa. Maut ja tuoksut tuntuvat voimakkaammin ja erottaa sellaisia pieniä eroja tisleissä, joita ei muuten välttämättä huomaisi lainkaan. Tosin silläkin on vaikutusta että voi olla "hiukan" rennommin, ei tarvitse pelätä vieraiden ihmisten tuijotusta tai sitä että ravintolan tarjoilija pyörittelee päätään ja huokailee Sieppoparven väittelyä siitä on maussa nahkaa vai pahkaa.
Metsän ajatellaan olevan suomalaisille pyhä paikka, paikka jossa on käyty uhraamassa, pyytämässä apua perheelle tai suvulle, viety jälkikasvu esiteltäväksi tai nimettäväksi metsän Tapion eteen. Metsää on myös pelätty, siellä asuvien peikkojen, haltioiden ja tonttujen vuoksi.
Metsä on edelleen, ainakin minulle, sellainen paikka. On uskomaton tunne istua hiljaa aloillaan kuusen juurella, kuunnella ääniä (tai välillä sitä äänettömyyttä), puiden havinaa, lintujen laulua ja sitä kun palokärki päräyttää soinnin kelon kupeesta. Tuntee oman pienuutensa luonnon keskellä ja samalla ehkä ymmärtää kuinka ainutlaatuinen koskematon suomalainen metsämaisema voi olla. Ja siinä samalla aukaisee hiljalleen reppunsa, kaivaa pullon hyvää saaristolaisuisgea tai miksei jotain muuta, mistä itse kukin pitää. Maistaa, hengittää, tuntee elävänsä. Eikä välttämättä edes pieni sade haittaa yhtään.
Ja kun siihen hetkeen pääsee sisälle, niin kaikki muu tavallaan menettää merkityksensä. Sitä voi törmätä tonttuun tai pariin (minä törmäsin sunnuntaina, istui kuusen alla viskilasi kädessä, hämmentävää....) tai sitten ei tapaa ketään. Eikä sekään haittaa, pääasia on siinä että oma pää saa luvan rentoutua, poissa kaikesta kiireestä ja huolista, ne saavat luvan odottaa kotona tai töissä.
Suosittelen kaikille pientä metsäretkeilyä, on sitten uisgea mukana tai ei, mutta se auttaa kummasti arjen jaksamisessa. Eihän sitä tiedä vaikka siellä tulisi sieppo vastaan, siltä voi aina kysyä neuvoa..... Sieppo vastaa aina, loppu jää kysyjän arvioitavaksi mitä tuli kysyttyä.
Näin kävi meillekin viime sunnuntaina, että metsään mentiin ja toiset pääsivät sieltä ajoissa pois, toiset vähän myöhemmin, eikä kukaan ilmeisesti ole sinne jäänyt.
Suomalaisen metsän siimeksessä viski avautuu aivan eri tavalla kuin ravintolassa. Maut ja tuoksut tuntuvat voimakkaammin ja erottaa sellaisia pieniä eroja tisleissä, joita ei muuten välttämättä huomaisi lainkaan. Tosin silläkin on vaikutusta että voi olla "hiukan" rennommin, ei tarvitse pelätä vieraiden ihmisten tuijotusta tai sitä että ravintolan tarjoilija pyörittelee päätään ja huokailee Sieppoparven väittelyä siitä on maussa nahkaa vai pahkaa.
Metsän ajatellaan olevan suomalaisille pyhä paikka, paikka jossa on käyty uhraamassa, pyytämässä apua perheelle tai suvulle, viety jälkikasvu esiteltäväksi tai nimettäväksi metsän Tapion eteen. Metsää on myös pelätty, siellä asuvien peikkojen, haltioiden ja tonttujen vuoksi.
Metsä on edelleen, ainakin minulle, sellainen paikka. On uskomaton tunne istua hiljaa aloillaan kuusen juurella, kuunnella ääniä (tai välillä sitä äänettömyyttä), puiden havinaa, lintujen laulua ja sitä kun palokärki päräyttää soinnin kelon kupeesta. Tuntee oman pienuutensa luonnon keskellä ja samalla ehkä ymmärtää kuinka ainutlaatuinen koskematon suomalainen metsämaisema voi olla. Ja siinä samalla aukaisee hiljalleen reppunsa, kaivaa pullon hyvää saaristolaisuisgea tai miksei jotain muuta, mistä itse kukin pitää. Maistaa, hengittää, tuntee elävänsä. Eikä välttämättä edes pieni sade haittaa yhtään.
Ja kun siihen hetkeen pääsee sisälle, niin kaikki muu tavallaan menettää merkityksensä. Sitä voi törmätä tonttuun tai pariin (minä törmäsin sunnuntaina, istui kuusen alla viskilasi kädessä, hämmentävää....) tai sitten ei tapaa ketään. Eikä sekään haittaa, pääasia on siinä että oma pää saa luvan rentoutua, poissa kaikesta kiireestä ja huolista, ne saavat luvan odottaa kotona tai töissä.
Suosittelen kaikille pientä metsäretkeilyä, on sitten uisgea mukana tai ei, mutta se auttaa kummasti arjen jaksamisessa. Eihän sitä tiedä vaikka siellä tulisi sieppo vastaan, siltä voi aina kysyä neuvoa..... Sieppo vastaa aina, loppu jää kysyjän arvioitavaksi mitä tuli kysyttyä.
keskiviikko 19. huhtikuuta 2017
Siepot Skotlannissa 2017
Tällä hetkellä kolmi henkinen Sieppo parvi (Mika, Ari ja Timo) lentelee Skotlannissa maistellen elämän vettä ja ehkä jotain muutakin.
Tälläisessä ympäristössä parvi tekee matkaa (kuvat aikaisemmilta reissuilta).
sunnuntai 19. maaliskuuta 2017
St Partick's day 2017
Siepot viettivät St Patrickin päivää tastingin ja perustamiskirjan "naulaamisella" Bar Dom'n tiloissa.
Paikalla olleet perustajajäsenet!
Kuvat Mape
maanantai 13. maaliskuuta 2017
Siitä irlantilaisesta tavasta vielä
Kirjoitin aiemmin kuinka mielestäni irlantilainen tapa aloittaa mallastisleen eli uisge beathen nautiskelu olisi hyvä tapa.
No, nyt olisi mahdollisuus kokeilun aloittamiseen, nimittäin ensi sunnuntaina 19.3. klo. 15.00 alkaen maistellaan irlantilaisia tuotteita Bar Dom'ssa, osoitteessa Porrassalmenkatu 18, Mikkeli.
Paikalla on henkilöitä jotka mielellään kertovat kaikkea maan ja taivaan väliltä (asiaan liittyen siis) ja joilta voi kysyä mieltä askarruttavia asioita. Osalla saattaa olla kiltti päällä, eli siis tuo peri skotlantilainen asuste.
Joten tulkaa käymään, hankkimaan mielikuvia......
Näemme siellä.... ;)
No, nyt olisi mahdollisuus kokeilun aloittamiseen, nimittäin ensi sunnuntaina 19.3. klo. 15.00 alkaen maistellaan irlantilaisia tuotteita Bar Dom'ssa, osoitteessa Porrassalmenkatu 18, Mikkeli.
Paikalla on henkilöitä jotka mielellään kertovat kaikkea maan ja taivaan väliltä (asiaan liittyen siis) ja joilta voi kysyä mieltä askarruttavia asioita. Osalla saattaa olla kiltti päällä, eli siis tuo peri skotlantilainen asuste.
Joten tulkaa käymään, hankkimaan mielikuvia......
Näemme siellä.... ;)
keskiviikko 8. maaliskuuta 2017
Viskinmaistelun aloittamisen vaikeus ja helppous
Sitä kuulee välillä ihmisten miettivän, että mistä ihmeestä aloittaisi viskinmaistelun? Ollaan hiukan hämillään eikä tiedä keneltä kysyisi tai pelätään mitä tuo toinen mahdollisesti vastaa, jos vastaa ollenkaan. Tai sitten vain viskien ylenpalttinen määrä on niin hämäävä ettei osaa valita sitä ensimmäistä mistä alkaa vihdoin kirjoittaa muistiinpanoja. Koska se ensimmäinen on itseasiassa hyvin tärkeä.
Se on tärkeä siksi että siihen tulee myöhemmin palattua tai siihen tulee myöhemmin verrattua muita jälkeenpäin maisteltuja. Se on tärkeä siksi että siitä saattaa jäädä makunystyröihin se kirkas mielikuva mitä viskin tulisi olla. Puhun nyt tietenkin single malt -tuotteista.
Se on tärkeää siksi, koska jos kokemus on epämukava, huono tai muuten vain ala-arvoinen, saattaa aloitteleva viskinmaistaja päättää maistelunsa siihen ensimmäiseen.
Muistan aikoinaan erään paikallisen ravitsemusliikkeen jossa oli tarjolla erästä Islay'n saaren pullotetta, sitä kymmenvuotiasta. Itse pidin sen mausta ja suuntuntumasta ja ajattelin tarjota sitä myös ystävälleni, joka ei ollut tuotetta vielä maistanut. Hän ei ollut juurikaan maistellut viskejä, ja siinä minä tein virheen. Hän ei pitänyt siitä, ollenkaan.
Aiheutin hänelle sen mitä ei pitänyt, siis hän alkoi ajatella kaikkien single malt -viskien olevan samanlaisia. Vielä tänäkin päivänä hän muistaa muistuttaa minua siitä, toki nauttii hyvistä viskeistä nykyään, mutta hänelle jäi silti takaraivoon lievä "pelko" Islay'n tuotteita kohtaan, ja minä olen siihen syyllinen, tavallaan.
Mistä siis kannattaa aloittaa viskimaistelu? Puritaanisesti ajatellen jostain kevyestä Speyside -pullotteesta, jossa kukat ja hedelmät ovat sopusoinnussa, joka ei räjäytä kitalakea ja suuta (siis ei tynnyrivahvuinen) ja joka jättää suuhun miellyttävän loppumaun.
Vaiko sitten, irlantilaisesta? Minä tiedän teidän ajattelevan nyt, että kirjoittaja on nautiskellut liikaa uisgea. En ole, vaan minun mielipiteeni vain on että kun aloittaa single malt -viskien maistelun, niin se kannattaa aloittaa vihreän saaren single malt -viskeistä.
Kysymys kuuluu tietenkin miksi? Siinä minun nyt täytyy hiukan selventää tätä ajatuskulkua.
Pääsääntöisesti irlantilainen viski tislataan kolme kertaa, joka aiheuttaa (lievästi sanoen) keveitä, leppoisia ja hyvin helposti juotavia tuotteita. Niitä on siis helppo lähestyä koska niiden perimmäinen "vaikeusaste" on tavallaan hyvin helppo. Ja tässä on mielestäni pieni täky aloittelijalle, ne ovat helppoja ja nopeita juotavia, mutta että niistä löytäisi makuja vaatii keskittymistä ja makuaistin kehittymistä. Ja mikä parasta ne eivät ainakaan säikäytä aloittelevaa viskinmaistajaa.
Olemme useamman kerran kokouksissamme käsitelleet tätä aihetta, siis mistä aloittaa ja yleensä päädytty seuraaviin kriteereihin; kevyt, helposti lähestyttävä, ei tynnyrivahvuinen, suuntuntuma helppo mutta silti sellainen että syntyy selkeitä mielikuvia ( ja monien mielestä ei irlantilainen).
Tämä viimeinen on mielestäni se tärkein, viskin tulee synnyttää mielikuvia, herättää ajatuksia. Olkoon ne ajatukset sitten vaikka lohikäärmeitä ja ritareita tai kukkaketoja ja prinsessoja. Viski joka saa ajattelemaan, runoilemaan on aina uudelleen maistamisen arvoinen.
Eli mistä aloittaa, no vaikka irlantilaisesta tai sitten ei. Aloittamisen vaikeus itseasiassa johtaa siihen että myös lopettaminen on vaikeaa, uskokoon ken haluaa. Kunhan löytää sen mielikuvan jostain syvältä sisältään.
Minä palaan aina maistamaan, lähes joka kerta kun sitä hyllyssä on, erään Skye'n saarella sijaitsevan tislaamon tuotteita. Se ei ollut minun ensimmäinen viskini aikoinaan, mutta aika lähellä sitä. Ja se tisle tuottaa minulle edelleen mielikuvia, joskus hyvin harmaita, joskus sinisiä taivaita, suolaista merta, kivisiä rantoja, purjelaivoja. Ja kun sitä riittävän monta kertaa maistaa niin kyllä sieltä vastaan tulee pari lohikäärmettä ja ritari pelastamassa prinsessaa.
Ja kun siihen pääsee niin loppu onkin helppoa.....
Se on tärkeä siksi että siihen tulee myöhemmin palattua tai siihen tulee myöhemmin verrattua muita jälkeenpäin maisteltuja. Se on tärkeä siksi että siitä saattaa jäädä makunystyröihin se kirkas mielikuva mitä viskin tulisi olla. Puhun nyt tietenkin single malt -tuotteista.
Se on tärkeää siksi, koska jos kokemus on epämukava, huono tai muuten vain ala-arvoinen, saattaa aloitteleva viskinmaistaja päättää maistelunsa siihen ensimmäiseen.
Muistan aikoinaan erään paikallisen ravitsemusliikkeen jossa oli tarjolla erästä Islay'n saaren pullotetta, sitä kymmenvuotiasta. Itse pidin sen mausta ja suuntuntumasta ja ajattelin tarjota sitä myös ystävälleni, joka ei ollut tuotetta vielä maistanut. Hän ei ollut juurikaan maistellut viskejä, ja siinä minä tein virheen. Hän ei pitänyt siitä, ollenkaan.
Aiheutin hänelle sen mitä ei pitänyt, siis hän alkoi ajatella kaikkien single malt -viskien olevan samanlaisia. Vielä tänäkin päivänä hän muistaa muistuttaa minua siitä, toki nauttii hyvistä viskeistä nykyään, mutta hänelle jäi silti takaraivoon lievä "pelko" Islay'n tuotteita kohtaan, ja minä olen siihen syyllinen, tavallaan.
Mistä siis kannattaa aloittaa viskimaistelu? Puritaanisesti ajatellen jostain kevyestä Speyside -pullotteesta, jossa kukat ja hedelmät ovat sopusoinnussa, joka ei räjäytä kitalakea ja suuta (siis ei tynnyrivahvuinen) ja joka jättää suuhun miellyttävän loppumaun.
Vaiko sitten, irlantilaisesta? Minä tiedän teidän ajattelevan nyt, että kirjoittaja on nautiskellut liikaa uisgea. En ole, vaan minun mielipiteeni vain on että kun aloittaa single malt -viskien maistelun, niin se kannattaa aloittaa vihreän saaren single malt -viskeistä.
Kysymys kuuluu tietenkin miksi? Siinä minun nyt täytyy hiukan selventää tätä ajatuskulkua.
Pääsääntöisesti irlantilainen viski tislataan kolme kertaa, joka aiheuttaa (lievästi sanoen) keveitä, leppoisia ja hyvin helposti juotavia tuotteita. Niitä on siis helppo lähestyä koska niiden perimmäinen "vaikeusaste" on tavallaan hyvin helppo. Ja tässä on mielestäni pieni täky aloittelijalle, ne ovat helppoja ja nopeita juotavia, mutta että niistä löytäisi makuja vaatii keskittymistä ja makuaistin kehittymistä. Ja mikä parasta ne eivät ainakaan säikäytä aloittelevaa viskinmaistajaa.
Olemme useamman kerran kokouksissamme käsitelleet tätä aihetta, siis mistä aloittaa ja yleensä päädytty seuraaviin kriteereihin; kevyt, helposti lähestyttävä, ei tynnyrivahvuinen, suuntuntuma helppo mutta silti sellainen että syntyy selkeitä mielikuvia ( ja monien mielestä ei irlantilainen).
Tämä viimeinen on mielestäni se tärkein, viskin tulee synnyttää mielikuvia, herättää ajatuksia. Olkoon ne ajatukset sitten vaikka lohikäärmeitä ja ritareita tai kukkaketoja ja prinsessoja. Viski joka saa ajattelemaan, runoilemaan on aina uudelleen maistamisen arvoinen.
Eli mistä aloittaa, no vaikka irlantilaisesta tai sitten ei. Aloittamisen vaikeus itseasiassa johtaa siihen että myös lopettaminen on vaikeaa, uskokoon ken haluaa. Kunhan löytää sen mielikuvan jostain syvältä sisältään.
Minä palaan aina maistamaan, lähes joka kerta kun sitä hyllyssä on, erään Skye'n saarella sijaitsevan tislaamon tuotteita. Se ei ollut minun ensimmäinen viskini aikoinaan, mutta aika lähellä sitä. Ja se tisle tuottaa minulle edelleen mielikuvia, joskus hyvin harmaita, joskus sinisiä taivaita, suolaista merta, kivisiä rantoja, purjelaivoja. Ja kun sitä riittävän monta kertaa maistaa niin kyllä sieltä vastaan tulee pari lohikäärmettä ja ritari pelastamassa prinsessaa.
Ja kun siihen pääsee niin loppu onkin helppoa.....
maanantai 23. tammikuuta 2017
Viskillinen elämäntapa
Olen aina suunnattoman hämmästynyt siitä, kuinka paljon maailmassa onkaan erilaisia viski tisleitä. On ne sitten puhtaasti mallasviski, maissiviski, ruisviski, sekoite tai mitä vain mielikuvitus antaa myötä, mutta että miten järjetön määrä niitä onkaan.
Sama asia pätee myös viineihin, shampanjaan, konjakkiin, vodkaan etc. Ja tässä ilmenee sitten se herkullinen puoli; löytyy myös ihmisiä jotka ovat maistelleet, testanneet ja lopullisesti arvioineet ne kaikki tuotteet. Ja vielä niin että he ovat pystyneet laittamaan kaikki paremmuus järjestykseen, ainakin oman makunsa mukaan.
Tässä jo vähän varttuneessa iässä ollessani, minut valtaa kateus niitä ihmisiä kohtaan jotka ovat löytäneet maistelusta itselleen ammatin ja saaneet samalla julkisen hyväksynnän sille että voivat työn ohessa, ja sen seurauksena, ottaa välillä pienet hiprakat. Sillä vaikka kuinka viiniä sylkisi maistelu sessiossa ämpäriin, niin kyllä sitä aina vähän lorahtaa vatsaan saakka.
Niinpä minun täytyy vain tyytyä maistelemaan kotioloissa ja tietysti Sieppojen kanssa hyviä ja laadukkaita juomia.
Samalla voi unelmoida olevansa kriittinen maistelija, joka kiertää tislaamosta toiseen, pubista seuraavaan, kirjoittaa kaikista maistelluista viskeistä pienen arvostelun ja lopulta muutaman vuoden maistelun jälkeen palaa kotiinsa, kirjoittaa muistiinpanot puhtaaksi ja ojentaa ne mahdolliselle kustantajalle.
Tässä vaiheessa kustantaja lukee paperit läpi ja huomauttaa että tästähän puuttuu muutama uusi tislaamo. Pitäisikö nekin ja niiden tuotteet mainita arvosteluissa? Huokaisten kriitikko lähtee jatkamaan matkaa, onnistuu saamaan uusien tislaamoiden tuotteet arvosteltua ja kirja pääsee vihdoin pienen hionnan jälkeen painoon.
Kriitikko pääsee kotiinsa, tuijottaa viskipulloja joita on elämänsä aikana hankkinut ja päättää pitää tipattoman vuoden, ei siis pelkkää tammikuuta. Hän seuraa kiinnostuneena millaisen vastaanoton kirja saa lukijoilta, käy kirjakaupoissa antamassa omistuskirjoituksia ja on iloinen siitä kuinka tietoiseksi ihmiset ovat tulleet mallasviskin maailmasta.
Kunnes tapahtuu se mitä kriitikko on pelännyt, vietettyään kaksi kuukautta tipatonta, kustantaja soittaa ja haluaa tavata uuden kirjan merkeissä. Viskikirja on menestynyt niin hienosti että halutaan tehdä uusi viskikirja, kaikilla arvosteluilla ja koko maailman viskeistä. Kriitikko ensin kieltäytyy mutta suostuu lopulta, yhteisen hyvän vuoksi. Hän menee kotiin, sanoo vaimolleen/tyttöystävälleen lähtevänsä kiertämään maailman tislaamot ja nähdään noin kymmenen vuoden päästä, odotathan minua.......
Tässä vaiheessa unelmointini keskeytyy, huokaisen syvään ja opin arvostamaan omaa elämääni hiukan enemmän, pikkujouluja joita vietimme Sieppoporukalla joulukuun lopussa, tulevaa Robert Burns -päivän illallista Mikkelin Klubilla, niitä monia pieniä asioita jotka kylläkin saumattomasti liittyvät mallasviskiin.
Eli ystäviä, niitä joiden kanssa minä tämän intohimon jaan. Ja joita ilman tämä harrastus olisi kovin paljon köyhempi. Silti voi aina vähän unelmoida.....
Sama asia pätee myös viineihin, shampanjaan, konjakkiin, vodkaan etc. Ja tässä ilmenee sitten se herkullinen puoli; löytyy myös ihmisiä jotka ovat maistelleet, testanneet ja lopullisesti arvioineet ne kaikki tuotteet. Ja vielä niin että he ovat pystyneet laittamaan kaikki paremmuus järjestykseen, ainakin oman makunsa mukaan.
Tässä jo vähän varttuneessa iässä ollessani, minut valtaa kateus niitä ihmisiä kohtaan jotka ovat löytäneet maistelusta itselleen ammatin ja saaneet samalla julkisen hyväksynnän sille että voivat työn ohessa, ja sen seurauksena, ottaa välillä pienet hiprakat. Sillä vaikka kuinka viiniä sylkisi maistelu sessiossa ämpäriin, niin kyllä sitä aina vähän lorahtaa vatsaan saakka.
Niinpä minun täytyy vain tyytyä maistelemaan kotioloissa ja tietysti Sieppojen kanssa hyviä ja laadukkaita juomia.
Samalla voi unelmoida olevansa kriittinen maistelija, joka kiertää tislaamosta toiseen, pubista seuraavaan, kirjoittaa kaikista maistelluista viskeistä pienen arvostelun ja lopulta muutaman vuoden maistelun jälkeen palaa kotiinsa, kirjoittaa muistiinpanot puhtaaksi ja ojentaa ne mahdolliselle kustantajalle.
Tässä vaiheessa kustantaja lukee paperit läpi ja huomauttaa että tästähän puuttuu muutama uusi tislaamo. Pitäisikö nekin ja niiden tuotteet mainita arvosteluissa? Huokaisten kriitikko lähtee jatkamaan matkaa, onnistuu saamaan uusien tislaamoiden tuotteet arvosteltua ja kirja pääsee vihdoin pienen hionnan jälkeen painoon.
Kriitikko pääsee kotiinsa, tuijottaa viskipulloja joita on elämänsä aikana hankkinut ja päättää pitää tipattoman vuoden, ei siis pelkkää tammikuuta. Hän seuraa kiinnostuneena millaisen vastaanoton kirja saa lukijoilta, käy kirjakaupoissa antamassa omistuskirjoituksia ja on iloinen siitä kuinka tietoiseksi ihmiset ovat tulleet mallasviskin maailmasta.
Kunnes tapahtuu se mitä kriitikko on pelännyt, vietettyään kaksi kuukautta tipatonta, kustantaja soittaa ja haluaa tavata uuden kirjan merkeissä. Viskikirja on menestynyt niin hienosti että halutaan tehdä uusi viskikirja, kaikilla arvosteluilla ja koko maailman viskeistä. Kriitikko ensin kieltäytyy mutta suostuu lopulta, yhteisen hyvän vuoksi. Hän menee kotiin, sanoo vaimolleen/tyttöystävälleen lähtevänsä kiertämään maailman tislaamot ja nähdään noin kymmenen vuoden päästä, odotathan minua.......
Tässä vaiheessa unelmointini keskeytyy, huokaisen syvään ja opin arvostamaan omaa elämääni hiukan enemmän, pikkujouluja joita vietimme Sieppoporukalla joulukuun lopussa, tulevaa Robert Burns -päivän illallista Mikkelin Klubilla, niitä monia pieniä asioita jotka kylläkin saumattomasti liittyvät mallasviskiin.
Eli ystäviä, niitä joiden kanssa minä tämän intohimon jaan. Ja joita ilman tämä harrastus olisi kovin paljon köyhempi. Silti voi aina vähän unelmoida.....
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)